Suomi, rakas isänmaamme

30.11.2018

Itsenäisyytemme täyttää 101 vuotta. Se, että olemme säilyneet itsenäisenä valtiona, on vaatinut raskaita uhrauksia sodissa ja kovaa jälleenrakennustyötä. Itsenäisyydestä puhuttaessa sotiemme veteraanit nousevat esille. Se, kuinka Suomesta on kasvanut hyvinvointivaltio, on heidän ansiotaan ja tietenkin myös kotijoukkojen. Tätä emme saa koskaan unohtaa ja perinnetiedon siirtyminen jälkipolville Suomen historian kulusta on varmistettava.

Sotiemme veteraaneja on elossa 11 500 ja sotainvalideja 2000. Heitä on enää vähän keskuudessamme. Korkea ikä ja rankat kokemukset sodasta tuovat omat haasteensa veteraanien elämään. Mietin, miten valtavia koettelemuksia miehet, naiset ja lapset joutuivat käymään läpi sodan aikana. Varsinkin rintamalla olleet kärsivät nälästä, kylmyydestä, pelosta, epävarmuudesta ja koti-ikävästä. Miten he ikinä sen kestivät? Siksi on järkyttävää, että vasta viime vuosina on veteraanien palveluja alettu hoitaa paremmin. Vaikka heitä on enää kourallinen jäljellä, joutuvat veteraanijärjestöt edelleen tulemaan joka vuosi Eduskuntaan lisärahoitusta pyytämään. Tämä tapahtuu ennen Itsenäisyyspäivää. Viime vuosina jouluksi on luvattu aina pieni lisärahoitus. On tärkeää myös tietää se tosiasia, että veteraaniliitoilla ei ole niitä suuria omaisuuksia, joista puhutaan paljon. Jos ne omaisuudet laitettaisiin heti ”lihoiksi”, nokkaa päälle tulisi vain pieni summa, joka ei riittäisi edes alkuun.

Perussuomalaisille veteraaneista huolehtiminen on ollut aina todella tärkeä asia. Lakialoitteita veteraanien olojen parantamiseksi on tullut itsekin tehtyä vuosien varrella monia. Yksi on periaatteessa menossa läpi, kun eduskuntaryhmät neuvottelivat sopimuksen lisärahoituksesta veteraanien ja sotainvalidien yhtäläisiin palveluihin. Jotkut ovat sitä mieltä, että mitä siitä nyt enää ääntä pitää, kun heitä on enää niin vähän jäljellä ja valtakunnassa on muitakin avun tarvitsijoita jonoksi saakka. Niin kauan, kun yksikin veteraani on keskuudessamme, asioita pitää hoitaa. Lisäksi on huomioitava, että tähän asiaan liittyy myös veteraanien lesket, sotaorvot, sotapojat. Heistä on myös huolehdittava.

Sotainvalidien laitoshoidon prosenttirajan eli haitta-asteen alentaminen on saamassa myös vastakaikua sosiaali- ja terveysvaliokunnankin taholta, mistä olen mielissäni. On samantekevää kenen toimesta lakiesitys tehdään. Pääasia on, että se hyväksyttäisiin.

Meillä kaikilla on isä, isoisä tai lähisukulainen, joka on kokenut sodan kauhut. Myös isäni Arvo Robert Sainio oli veteraani ja haavoittui sodassa kolme kertaa. Äänisen alue Soutjärven motteineen on tullut tutuksi Kalervo Savolaisen kautta, joka on kirjoittanut monta kirjaa niistä kovista taisteluista. Kalervo otti minuun yhteyttä noin 15 vuotta sitten. Isäni johti joukko-osastoa, jossa Kalervo taisteli. Olen tavannut hänet ja lukenut hänen kirjoittamansa kirjat Taistelleen sotilaan testamentti ja Tunnettu sotilas, joissa hän kertoo sodan todellisuudesta. Järkyttäviä asioita, jotka oli tehtävä ja kestettävä Isänmaan pelastamiseksi vuosina 1939-1944. Isäni kuoli vuonna 1984 ja näistä asioista ei paljoa aikanaan puhuttu. On hienoa, että minulla on 94-vuotias ystävä, joka on avannut minulle todellisuutta isäni ja muiden veteraanien kokemuksista.

Lopuksi tätini Ainin esittämä viisaus hänen koulukirjastaan: Ihmisen ainoa aatelismerkki on sielun jalous. Kansojen korkein toivo on vapaus ja ihmiskunnan suurin hyve on valtakuntain välinen rauha.

Ritva ”Kike” Elomaa
kansanedustaja