Vanhuspalvelulaki oli jo alku sote-uudistukselle
Meillä astui niin sanottu vanhuspalvelulaki virallisesti voimaan 1.7.2013. Silloinen SDP:n sosiaali- ja terveysministeri Haatainen julisti sen olevan historiallinen lakiuudistus ja sen odotettiin poistavan kaikki ikäihmisten hoitoon liittyvät ongelmat. Mikä on todellisuudessa muuttunut?
Alkuperäisestä lain tekstistä on poistettu hoivaa tarvitsevalta oikeus arvokkaaseen elämään ja laista on monen mielestä tullut kotihoidon pakkolaki. Vanhuksen oikeudesta asua omassa kodissaan kotipalvelun ja kuntouksen avulla mahdollisimman pitkään on ajatuksena hieno. Laitoshoitoa, kuten vanhainkoteja, on pitänyt vähentää ainakin muuttamalla niitten nimeä. Nyt puhumme tehostetusta palveluasumisesta. Samalla myös maksujärjestelmää muutettiin niin, että kaikesta palvelusta maksetaan erikseen. Tämä malli otettiin yksityisistä palvelutaloista, joissa hoiva maksaa maltaita. Julkista tehostettua palveluasumista tarjoavat kunnat joko itse tuottamalla tai ostopalveluna. Kaupunki voi myöntää myös palvelusetelin tehostettuun palveluasumiseen. Siis tällä hetkellä.
Kotihoidon resursseja ei kuitenkaan ole lisätty tarvetta vastaavaksi. Tehostetun palveluasumisen paikoista on pulaa ja ikäihmisiä joudutaan pitämään kalliissa erikoissairaanhoidossa, koska hoitopaikkoja ei ole ja vanhusta ei kunnon puolesta voida kotiuttaa. Saamme aivan liian usein lukea vanhusten hoidossa tapahtuvista laiminlyönneistä niin sairaaloissa, palveluasumisessa kuin kotihoidossa. Kotona joutuvat asumaan hyvin huonokuntoiset vanhukset, joille ei täysimääräinenkään kotipalvelu yökäynteineen ole riittävä. Se ei ole enää turvallista, ihmisarvoa kunnioittavaa eikä inhimillistä hoitoa. Se tulee myös vähintäänkin yhtä kalliiksi kuin laitoshoitopaikka.
Kriteerit hoivapaikan saamiseen ovat kuitenkin korkeat lain hengen mukaisesti, joka siis määrittelee kodin ensijaiseksi paikaksi elämän loppuun saakka. Tämä laki osattin markkinoida hienosti siten, että kaikilla on oikeus asua kotonaan niin pitkään, kun se on mahdollista. Oikeutta saada hoitopaikka silloin, kun sitä itse jo haluaisi, ei ole. Siihen tarvitaan rahaa, että voi itse maksaa yksityisen palveluasumisen. Siiloin voit valita – et muuten. Tuo valinnanvapaus on houkutteleva sana, kun ajatellaan tulevaa sote-uudistustakin. Kuka siinä voi ja osaa valita? Mitä loppujen lopuksi saadaan valita? Vanhuspalveluista on jo tullut bisnestä.
Palveluntuottajiksi ovat tulleet yksityiset yritysmonopolit, jotka ovat joissakin kunnissa korvanneet julkisen sektorin toiminnan jopa kokonaan. Yhä useammin tapahtuu juuri yksityispuolella niin, että hoitajamitoitus on se lainmukainen minimimitoitus. Siihen on jossakin saatettu laskea jopa työntekijöitä, joilla ei ole hoitotyön pätevyyttä vaan ovat ns. avustavaa henkilökuntaa, jota tietenkin myös tarvitaan.
Vanhuspalvelulain voimaan tullessa odotettiin syntyvän myös säästöjä. Onko niitä oikeasti syntynyt, kun meillä Turussakin siirtoviivemaksut erikoissairaanhoidosta ovat vuosittain miljoonia euroja jatkohoitopaikkojen puutteen takia. Ambulassiyksikkö hälytetään yhä useammin vanhuksen kotiin hoivatilanteen kartoittamiseksi. Ei ihan halpaa ole sekään.
Onko siis mikään parantunut tämän lain seurauksena? Mielestäni ei. Tiedämme varsin hyvin, että ikäihmisten määrä kasvaa maassamme koko ajan. Kustannusten nousua emme voi estää muuta kuin joko tinkimällä hoidon laadusta, sen saatavuudesta ja säästämällä henkilöstöresursseista. Ikäihmisten soteuudistus on jo siis aloitettu huonoin tuloksin ja epäinhimisellä tavalla. Tulokset puhuvat puolestaan.
Mikäli nyt eduskunta hyväksyy maakunta-uudistuksen ja valinnanvapauslain, tullaan Suomessa romuttamaan pääosin hyvin toimineet julkiset terveyspalvelut. Entä tuo sosiaalipuoli? Asetettujen tavoitteiden toteutuminen näyttää olevan vain toivon ja arvailujen varassa.