Ovatko ikäihmisten ja vammaisten rajoitukset edelleen tarpeellisia?

Ministeri Henriksson puolusteli HS:ssa 23.5. hallituksen toimia ja ohjeita rajoituksista selittämällä, että kyse olisi kansalaisten väärinymmärryksestä ja ilmeisesti siis myös lukutaidosta. Olisiko hallituksen itse luettava nuo valtioneuvoston sivuilta löytyvät ohjeistukset +70-vuotiaiden rajoituksista? Myös pääministeri Marinin suullinen viestintä on ollut varsin selkeää näistä ohjeista. Nyt ei ole aika tavata omaisiaan, nyt ei ole aika tavata lapsenlapsiaan, hän on todennut useaan kertaan julkisuudessa. Tähän ovat tarttuneet myös monet ikäihmisten ja vammaisten omaiset. Tosin nyt näihin ohjeisiin on annettu lievennyksiä 19.5. alkaen. Tapaamisten toivottaisiin kuitenkin edelleen tapahtuvan ulkona. Toistetaan kaikille kuuluvia jo itsestään selviä yleisiä hygieniaohjeita ja lisäksi todetaan, että vieraillessa tulee vältellä kättelyä ja halaamista, ei kannata työntyä lähelle. Siis mitä? Työntyä lähelle? Näin on todennut tutkimuspäällikkö Minna-Liisa Luoma THL:stä.

Jokainen varmasti ymmärtää, että koronavirus on vaarallinen tauti. On myös selvää, että ikä on lääketieteellisesti riskitekijä, vaikka olisikin hyväkuntoinen ikäisekseen. Voiko se kuitenkaan olla yksi ja ainut tekijä, joka oikeuttaa näihin rajoituksiin kuukaudesta toiseen? Rajoitusten piirissä on nyt varsin monenlaisia ja monen kuntoisia kansalaisia lähes 900 000. Heistä yli 100-vuotiaita on noin 1000. Siis ikähaarukka on todella laaja. Tätä suurta joukkoa koskevat kuitenkin samat rajoitteet. Onko tässä suojelemisessa menty liian pitkälle? Mikä merkitys on elämän laadulla ja inhimillisyydellä varsinkin elämän loppuvaiheessa? Erilaisissa ympärivuorokautista hoitoa vaativissa yksiköissä varmasti rajoituksia jossakin muodossa pitää jatkaa. Se on ryhmä, jossa ikä on todella korkea ja perussairauksia on useita. Heitä on suojattava tartunnoilta mutta kuitenkin inhimillisyyttä unohtamatta. Silloin huoleksi nousee suojavarusteiden riittävyys niin hoitohenkilökunnalle kuin vierailijoille. Myös uusien asukkaiden testaaminen on tärkeää. Henkilökuntaa pitää olla riittävästi. Se toimii nyt niin henkisesti kuin fyysisesti kovissa paineissa. Onneksi kesä tuo hoivayksikköjen vierailuihin helpotusta, kun niitä voidaan järjestää myös ulkona.

Rajoitusten asettamisessa on vedottu voimakkaasti tartuntatautilakiin. Voidaanko siihen vedoten kieltää myös perusterveiden asumisyksiköissä asuvien vammaisten henkilöiden tapaamis- ja liikkumisvapautta kuten nyt on tapahtunut? Monet heistä ovat menettäneet samalla myös työnsä. Nyt ei tästäkään ole enää yhtenäistä näkemystä. Suurimmaksi ongelmaksi on muodostumassa kotonaan yksinelävät ikäihmiset. Omassa pihapiirissäkin heitä asuu paljon mutta heitä ei ulkona liikkumassa juurikaan näy kuten ennen. Monien omaiset ovat sen myös heiltä kieltäneet ohjeisiin vedoten. Omaiset eivät edes kauppakasseja uskalla viedä sisälle vaan ne jätetään oven ulkopuolelle. Ne ikäihmiset, jotka uskaltautuvat ulos pyytävät sitä anteeksi sanoen, etteivät he saisi olla ulkona. Näin on hallitus määrännyt, he toteavat hyvin ponnekkaasti.

Nyt on jo saatu tieoja siitä, että näiden ikäihmisten fyysinen ja psyykkinen kunto on romahtamassa niin kotona asuvilla mutta myös hoivayksiköissä. Liikuntakyvyn heikentyminen tai katoaminen ja kognitiivisten taitojen heikkeneminen nopeastikin, jopa kahdessa viikossa, ovat suuria vaaratekijöitä totaalisessa eristyksessä eläville ikäihmisille. Näin ovat todenneet mm. useat geriatrian erikoislääkärit. Onko heitä kuunneltu asiantuntijoina, kun päätöksiä tehdään? Mikä on se hinta minkä me tästä maksamme, jos ja kun vanhusten palvelutarpeet tulevat huomattavasti lisääntymään? Olemmeko siihen valmiita? Onko meillä palveluasumisyksikköjä riittävästi? Olen pohtinut myös sitä, miten sillä vanhuksella voisi olla pienempi tartuntariski, jonka luona käy päivittäin tai viikoittain lukuisia eri kotihoidon työntekijöitä verrattuna yhteen omaiseen tai ystävään, joka uskaltaa astua oven sisäpuolelle? Myös tämä omainen tai omaiset osaavat varmasti halutessaan käyttää suojamaskia.

Viestinnässä olisi voitu alusta alkaen tuoda selvästi esille, että jokaisella – myös ikäihmisellä – on kuitenkin oikeus päättää, mitä riskejä hän on itse valmis ottamaan ja näin on edelleenkin. Liikkumisen merkitystä olisi pitänyt korostaa ja varmistaa se myös kotona asuville yksin eläville. Rajoitusten poistamisessa pitäisi myös ottaa huomioon maakuntien erilainen tartuntatilanne. Kun nyt kahvila- ja ravintolatoimintaa ollaan avaamassa, olisi kai vähintäänkin toivottavaa, että +70-vuotiailta ja vammaisilta, itsenäisesti eläviltä, poistettaisiin heitä koskevat rajoitteet selkein sanoin. Silloin omaiset ja ystävätkin uskaltautuisivat taas vaikkapa vierailulle tai ulkoilemaan yhdessä omaisensa kanssa. Ravintoloita he tuskin ruuhkauttavat. Olisiko jo aika luopua tämän ikäryhmän holhouksesta ja uskoa heidän omiin valintoihinsa riskienotossa, kuten muutkin tekevät? Kunnioittaa heidän itsemääräämisoikeuttaan. Kyllä niitäkin ikäihmisiä on tullut kävelyllä tavattua, jotka ovat todenneet käyvänsä kaupassa ja lenkillä ja toimivansa aivan kuten ennenkin, niin kauan kun henki pihisee. Samalla kertovat noudattavansa varovaisutta ja yleisesti annettuja ohjeita. Tämä aika ja päätökset osoittavat jotakin myös arvostuksesta ja suhtautumisesta ikäihmisiä kohtaan. Keksittiin tämä erinomaiselta kuulostava suojelu. Poissa silmistä, poissa mielestä. Näin minulle eräs vanhus totesi. Toinen totesi, onko meillä joku sotatila? Ettei vaan tässä valtavassa suojelun tarpeeen korostamisessa olisikin kysymys jopa ikärasismista.

Asioilla on aina monta puolta. Päätöksiä tehdessä pitäisi tarkkaan miettiä myös niitten mahdollisia negatiivisia vaikutuksia. Menetetäänkö enemmän kuin voitetaan? Valitsemmeko elämän pituuden vai sen laadun, kun puhumme ikäihmisistä. Päättääkö yhteiskunta sen heidän puolestaan? Me kaikki ihmiset tarvitsemme toinen toisiamme. Jokainen myös vanhenee. Ikäihmisistä monet ovat vielä aktiivisesti yhteiskunnan toiminnoissa mukana. He ovat valtava voimavara esim. vapaaehtoistyöntekijöinä ja vaikkapa lastenlastensa hoitamisessa. Heidän panoksensa yhteiskunnan toimivuudessa on erittäin tärkeää. Nyt tuntuu siltä, että itsemääräämisoikeus on viety heiltä pois. Heistä on tullut ongelma. Yleisiä ohjeita osaavat varmasti kaikki ikään katsomatta noudattaa. Vanhuspalveluyksiköissä, joissa asukkaat ovat silloin kun kotona ei enää pärjää, pitää kehittää tapaamismahdollisuuksia ja näin onkin toimittu monissa kunnissa. Itselläni on vahva tunne siitä, että digitaalinen yhteydenpito ja erilaiset konttitapaamiset eivät koskaan korvaa ihmisen kosketusta. Arvoisat hallituksen nuoret ladyt lavalla. Teistäkin tulee joskus vanhuksia.